Hisia kwanza = ensimmäiset tunteet
Olen melkein Suomessa - olen Tukholman
lentokentällä! Tunteet kuohuu mielessä kuin koski ja ajatukset rullaa kuin
liukuportaat. En tajua, että enää noin kolme tuntia ja olen Suomessa.
Luonnollisesti täällä portilla on lähes ainoastaan suomalaisia, kun lentokohde
on Helsinki. Tuntuu hassulle yhtäkkiä ymmärtää kaikki, mitä ihmiset ympärillä
sanovat. Se saa hymyn huulille ja toisaalta oudoksuttaa. Juttelin jo erään
suomalaisperheen kanssa ja oli outoa, miten lyhyeksi keskustelumme jäi ilman
tuhansia lisäkysymyksiä, kuten aina Tansaniassa. Outoa on myös se, että tuntuu
kauhealta kynnykseltä puhua kenellekään, koska en tiedä miten he reagoivat
tuntemattomaan juttelijaan. Mutta mä myös olen Suomesta, kai me nyt jotain
puhuttavaa keksitään :D Tajuan, että reppureissaajamoodi on jäänyt päälle.
Kaikki eivät halua tutustua randomeihin ihmisiin ja kertoa reissukuulumisiaan.
Kaikkialla on myös erikoisen hiljaista. Ei
kuulu äänekästä naurua tai keskustelua, lähinnä älypuhelinten hiljaista
näpytystä. Tansaniassakin etenkin nuorilla ihmisillä oli älyluurit kädessä.
Silti keskustelua saattoi pursuta milloin vaan, missä vaan ja kenen kanssa
vaan. Haluan kauheasti sanoa kaikille tuttavallisesti ”mambo”, joka on
swahiliksi kysyvä tervehdys. Mutta suomen kielessä ei ole yhtä rentoa
kuulumistenvaihtosanontaan, vaan ”miten menee” on liian tunkeutuva ja ”moi”
outo heitto ilman jatkokeskustelua. Jatkan hiljaa istumista ja ihmisten
vakoilua.
Lapsi huutaa kaukana "anna mun
puhelin" ja kiukkuaa päälle. Äiti sanoo "kohta". Minä haluan
sanoa, "ota tämä muovipullo ja opettele leikkimään sillä". Tuntuu
oudolle, miten vihamielinen olo mulle tulee kun kuulen lasten valittavan tai
kinuavan jotain. Jo aiemmin Amsterdamin lentokentällä eräs aasialaisperheen
lapsi vaati ipadiaan isältään, joka yritti pitää kaikki tuhannet
matkatavaratsäkit kasassa. Lapsi vaati ja vaati. Jo tuolloin tunsin
vihamielisyyden ja turhautumisen sisälläni. Miten voimme elää kaiken
yltäkylläisyyden, turvallisuuden ja hyvinvoinnin keskellä ja olla niin
kiittämättömiä? Miten joku kehtaa? Huh, ompas pelottavia ajatuksia. Enhän voi
tietää mitään näistä ihmisistä ja heidän taustoistaan, joten näkemäni arviointi
saatika tuomitseminen on kyllä kohtuutonta. Silti silmissäni vilisevät
katulapset Upendo Daimasta, jotka leikkivät pullonkorkeilla ja näkemäni kuvat
lapsista, jotka heidän vanhempansa olivat hakanneet melkein tunnistamattomiksi.
Rakastan Suomea <3
Tämä on toki lentokenttä, eli erityinen
ympäristö, mutta uskomatonta miten siistiä täällä on! Ja miten organisoinutta
kaikki on. Lisähuomiona myös se, että kylläpä ulkona on valoisaa – kello on
noin kymmenen illalla ja auringonlasku punaa taivaanrantaa. Rakastan Suomea
<3
 |
| Vika päivä Mwanzassa viikko sitten! |
