Duniani = maailmassa
Viikon päästä itkettää ja naurattaa, siitä
olen varma. Viikon päästä olen elämässäni siinä tilanteessa - 26-vuotiaana -
että olen muuttanut maallisen omaisuuteni äitin luokse ja pakannut rinkkaan
kaiken mitä tulen tarvitsemaan arjessa seuraavan viiden kuukauden aikana. Olen
pakannut rinkkaan valikoiman hellevaatteita ja parit kengät, vinon pinon
lääkkeitä ja pullollisen hyttysmyrkkyä, pikapuuropusseja ja pähkinäpatukoita,
kasan erilaisia paperisia dokumentteja ja arviolta sata passikopiota sekä yhden
kirjekuorellisen kortteja muistoksi rakkaista ihmisistä täällä kotona. Itku ja
nauru johtuvat siitä, että kuulkaas nääs nimittäin...
Hei iskä, mä lähden kiertämään
Kaakkois-Aasiaan 1,5 kuukaudeksi & opiskelijavaihtoon 3,5 kuukaudeksi
Tansaniaan, Itä-Afrikkaan! o/
Miksi kohdistan tämän tervehdyksen juuri
iskälle, enkä esimerkiksi äidille, joka varmasti jää kantamaan eniten huolta
minusta tänne kotimaahan? Syy liittyy kummallista kyllä Haloo Helsingin Maailman
toisella puolen kappaleeseen, jossa lauletaan: "Isä, olen
täällä maailman toisella puolen..." En ole kyennyt kuuntelemaan tuota
kappaletta kunnolla viine vuosina, sillä se on tehnyt niin kipeää. Syy
kivulle löytyy seuraavasta elämäni true-storystä: Olen viimeksi ollut
vaihto-opiskelijana keväällä 2011 Hollannissa, mistä jouduin palaamaan aiottua
aikaisemmin. Jouduin palaamaan siksi, että sain kuulla isäni sairastuneen
harvinaiseen aivokasvaimeen, glioomaan. Siitä alkoi vuoden mittainen ahdistava
hullunmylly ja iskä kuoli vuonna 2012 juuri täytettyään 60 vuotta <3
Niistä päivästä alkaen olen kokenut, että
minun nuoren naisen ymmärrykseni olemisesta itseäni varten ja haaveeni
matkailla nuorena, villinä ja vapaana järkkyivät perinpohjaisesti. Mitä, enkä
voikaan lähteä pian moikkaamaan kaikkia siistejä vaihtokavereita ympäri
Eurooppaa, sillä joudun seuraamaa isäni hidasta kuolemaa ja selvittelemään
perunkirjoituspykäliä? Enkä voikaan kuvitella, että isäni joskus vanhana
pappana muistele lapsuutta kanssani? Silloin koin, että sain osakseni jotain
todella epäreilua liian nuorena. Ja yhtäkkiä jopa Haloo Helsinki muuttui korvia
raapivaksi :P
Tarina kuulostaa ehkä dramaattiselta ja
voivottelun arvoiselta, mutta totta on myös se, että aina löytyy joku, jonka
tarina on vielä vaikeampi ja surullisempi. Oma kohtaloni olisi voinut olla
vieläkin epäreilumpi monesta monesta syystä. Silti haluan alleviivata terveen
itsekkäästi, että minulle tämä true-storyn asettuminen osaksi omaa
elämäntarinaani on ollut ihan riittävän haastavaa. Jokaisella on oikeus kokea
elämästään juuri sellaisia tuntemuksia kuin se herättää. Muistakaa läheisiänne
kun heillä on vaikeaa, vaikka se olisi haastava tehtävä teille itsellenne.
Täytynee paljastaa, että kyllä, olen myös
matkustanut viime vuosina. Sitä ei voi kiistää, ettenkö olisi päässyt näkemään
Eurooppaa yli 20 maan verran, mutta...nyt olen
valmis! Olen valmis lähtemään reissuun kauas
ja olen valmis lähtemään reissuun itseni kanssa. Tällä tarkoitan reissua
konkreettisesti kohti Aasiaa ja Afrikkaa, mutta olen myös valmis matkustamaan
omiin ajatuksiini. Enää en ole niin huolissaan siitä, miten ihmiset kotimaassa
pärjäävät ilman minua ja että sattuuko jollekin jotakin poissa olessani.
Asioita tapahtuu, jos on tapahtuakseen olin sitten Mansessa tai Mwanzassa, mikä
on vain hyväksyttävä. Myös muut elämän ulkoiset reunaehdot sallivat reissuun
lähdön pidemmäksi aikaa juuri nyt: valmistuminen häämöttää ja työkokemusta on
kerätty sen verran, että palattuani on jalka edes jonkin työelämän oven
välissä. Joten Shut up and let me go, hey! ;)
Ja lopulta Haloo Helsingin kappale jatkuu
näin... "Äiti, älä pelkää, kyllä pidän itsestä huolen!" Joten äiti,
teen parhaani, että pärjään ja etten joudu pulaan. Iltojen pimeinä hetkinä
tuskin jaksan bilettää vaarallisilla aasialaisilla tai afrikkalaisilla kujilla,
vaan nauttia blogin kirjoittamisesta, ajatusteni fiilistelystä ja swahilin
opiskelusta Tansaniaa varten.
Asante sana na karibu! = Kiitos paljon ja tervetuloa...blogiini!
|
||
