Mimi ni pale juu = Minä olen tuolla ylhäällä

Vau! Siis vau, miten uskomatonta, upeaa ja hienoa olenkaan päässyt kokemaan: auringonnousu Kintamani-tulivuoren huipulla noin 1 000 metrin korkeudessa! Tuntuu kieltämättä siltä, ettei ole olemassa riittävän kuvaavia ja superlatiivisia sanoja kuvaamaan tätä kokemusta. Hyvässä ja pahassa.

Aloitimme tulivuorelle kiipeämiseen noin klo 3 yöllä. Meitä oli useita oppaiden opastamia turistiryppäitä, meidän ryhmässämme noin 12. Kaikki alkoi yhtäkkiä, kun oppaat kättelivät meidät ja ojensivat taskulamput niille, joilla ei ollut omia mukana. Hetken päästä olimmekin jo louhikkoisella ja pilkkopimeällä reitillä kohti yläilmoja. Reitti oli järkyttävän haastava! Välillä saimme kävellä siistiä ja selkeästi nousevaa polkua pitkin, kun taas välilä reitti muuttui jyrkäksi nousuksi pitkin epäselvää irtokivien täyteistä louhikkoa. Jokainen askel piti astua varoen, samalla kaikki jalkojen lihakset pingottaen. Tuntemukset vaihtelivat pitkin matkaa onnistumisesta ja euforiasta aina ahdistukseen ja pelkoon siitä, etteivät jalat enää vain yksinkertaisesti kanna. Nousu kesti yhteensä noin 2,5 tuntia, mutta tuntui huomattavasti pidemmältä.

Lopulta sydän täysiä hakkaavana ja reidet maitohapon sakkaamana päädyimme perille Kintamanin laelle. Olo oli epätodellinen ja enemmänkin tuskainen kuin jotain upeaa saavuttanut. Vasta, kun aurinko alkoi hiljalleen nousta ja pimeyden keskeltä paljastua maisema, jonne olimme saaneet itsemme väkisin raahattua, alkoi tuntua edes hiukan paremmalta. Henki meinasi salpaantua toistamiseen mutta ei tällä kertaa fyysisestä rasituksesta:

Kintamani noin klo 6.15.

Kintamani noin klo 6.35.

Maisemia oli aikaa fiilistellä ylhäällä noin 2 tuntia. Oppaat esittelivät meille tulivuoren sisältä purkautuvia tulikuumia höyryryppäitä, joissa saattoi vaikka valmistaa kananmunan well-cooked (ja keitettiinkin aamupalaksi turisteille). Lisäksi Hennille ja minulle erityisen ihanaksi osoittautunut opas, Pekka (kuten hänet nimesimme!) kertoili tarinoita siitä, miten tulivuori oli aikoinaan muodostunut ja miten se oli viimeksi purkautunut vuonna 1920 peittäen laavalla lähikyliä. Laavalta oli säästynyt yksi korkeamalla alueella ollut kylä, joka sai sittemmin nimekseen “Good Luck point”. Ylhäällä saattoi istahtaa alas hyvän ystävän kanssa, kuunnella pari hyvä biisiä ja fiilistellä maisemaa – sitten koko idea retkestä alkoi vihdoin tuntua hyvälle ;)

Katsellen yhdessä valoja pimeyksien reunoilla <3

Maisemia alas laaksoon Kintamanilta

Varo vaaraa - vain yhden kiipeilijän tiedetään kuolleen näissä 
maisemissa. Kyseinen heppu oli omatoimimatkalla vuorella ilman
opasta, mitä ei missäänolosuhteissa suositella. Otti selfien ja horjahti... :(

Hyvä fiilis jatkoi kohoamistaan, kunnes alkoi kapuaminen takaisin alas Kintamanilta. Ahdistus, epätoivo ja tärisevät etureidet muistuivat mieleen heti ensimmäisillä askelilla, joten tauon paikkoja alkoi löytyä tiiviisti laskeutumisreitiltä. Paluumatka oli myös hauska katsaus tulivuoren alarinteillä asuvien paikallisten indonesialaisten arkeen – siellä ihmiset olivat aamupalan valmistelupuuhissa kanojen ja kukkojen kuljeksiessa ja kiekuessa tiellä. Vastaan tuli vanhempia lapsineen skootterin kyydissä ja eräs setä kuljetti valtavaa pinoa banaanipuun lehtiä tarakallaan. Pari näkemääni taloa olivat pienenoloisia harjakattoisia lautahökkeleitä, joiden pihoilla roikkua pyykkejä kuivamassa puiden väliin pingotetussa narussa.

Suunta on vain alaspäin :D

220 000 rupian (noin 13 euroa) arvoinen reissu, vaikkei merkityksellisiä kokemuksia voikaan mitata rahassa <3