Maskini = köyhä

Kerjääminen on kurjaa kaikille. Kerjääminen inhottaa tai harmittaa niitä, joilta kerjätään, eikä uskoakseni ole unelma-ammatti niille, jotka niin tekevät. Matkustaessani täällä maapallon yhdellä köyhähköisä alueista, olen päässyt näkemään kerjäämisen eri muotoja. Yleensä rahan aneleminen tapahtuu siten, että lapset ja/tai aikuiset kulkevat ravintolapöydästä toiseen ”one dollar, one dollar” anelevasti lausuen. Toisaalla he törmäävät sinuun ja kertovat yhtäkkisen vilpittömästi paikallisesta nähtävyydestä ja pyytävät toisessa virkkeessä dollaria tai kahta lasten koulunkäyntiä varten. Lisäksi kerjäämistä tapahtuu myös perinteisesti kadulla istuen, esimeriksi aikuinen pieni vauva sylissä keinuen tai lapsi nälkäisen oloista mahaa hieroen.

Kirjoitan kerjäämisestä tässä aika rumalla ja yksioikoisella tavalla, tiedän. Siihen on kuitenkin syynsä. Syy on se, että koitan hurjasti kovettaa ajatuksiani kerjäämisen suhteen. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka antaisin viisi dollaria jokaiselle vastaantulevalle rääsyläislapselle, ei heidän elämän suuntansa siitä totaalisesti muutu. Se, että joku ihminen jossain maassa joutuu anelemaan rahaa toisilta ihmisiltä kadulla, on mielestäni kyseisen valtion ja sen kattamattomien turvaverkostojen syytä. Mielestäni valtion tehtävä on huolehtia kansalaisistaan ja tarjota heille jonkinlaista turvaa ja toimeentuloa. Toki tämä ajatus on jonkun mielestä naiivi, sillä on varmasti totta, etteivät jotkut todella köyhät ja kitukasvuiset maat pysty moista tarjoamaan. Ajatuksenani on kuitenkin syvemmin ajateltuna se, ettei kerjääminen ja köyhyys ovat ainoastaan yksilön ongelmia. Ne ovat globaalin ja lokaalin eriarvoisuuden ilmentymiä. Tällaisia asiat muuttuvat vain suurten ja kaiken kattavien päätösten kautta, ei yhdellä tai kahdella dollarissa päivässä.

Edelleen joku vähemmän naiivi ihminen sanoisi, että no mikseivät nuo ihmiset sitten yritä hankkia jotain muuta elantoa? Miksi se alistuvat anelemaan rahaa toisilta kadulla? Miten he kehtaavatkin ottaa mukaan vielä pienet vauvatkin, sehän on suorastaan halveksittavaa? Mikseivät he sen sijaan nouse kapinoimaan? Kyllä, näin olen kuullut ihmisten pohtivan. Minä olen taas sitä mieltä, että kyse ei ole alistumisesta tai muiden ihmisten hyväksikäytöstä, kun ei muutakaan viitsitä tehdä. Olen sitä mieltä, että kyse on vaihtoehdottomuudesta ja siitä, ettei ole enää voimavaroja muuhun. En voi kiistää sitä, etteikö kerjääminen voi olla jollekin helppo tapa tienata rahaa muiden harmistumisen ja myötätunnon avulla. Silti ajattelen, ettei kerjäämiseen johtava köyhyys ole yksilön syy, ihan kuten ei päihdeongelmaisen tien valitseminenkaan. Vaikka edellä kirjoitin, että haluan kovettaa ajatuksiani, ei se tarkoita, että haluaisin unohtaa inhimillisen ajattelun ja olla näkemättä avun tarvetta. Jotenkin tätä on vaan käsiteltävä, etten yritä adoptoida kaikkia vauvoja kadulta ja antaa kymppiä kaikille.

Kerjäämisessä ja köyhyydessä kyse on myös rakenteellisesta ongelmasta. Eli siitä, että valtio voi vaivihkaa pestä käsiään näiden ihmisten auttamisesta, mikäli on todettavissa, että ”kyllähän nämä rikkaat turistit ne köyhät hengissä pitävät”. Tämä ajatus kumpusi minulle kirjasta, jota luen parhaillaan: Cambodia’s Curse – The Modern History of a Troubled Nation. Kirjassa Joel Brinkley dokumentoi sitä, miten Kambodza on ollut historiallinen kohde YK:n antaman taloudellisen tuen ja humanitäärisen avun kannalta. 1970-luvun punakhmerien toteuttaman noin 2 miljoonan kansalaisensa kansanmurhan ja sen jälkeisen sotimisen jälkeen Kambodzaa alettiin tukea 1990-luvulla YK:n toimesta. Perustettiin lukuisia avustusjärjestöjä, joiden kautta maata tuettiin demokratiaan ja kestävään itsenäisyyteen. Pidettiin demokraattiset vaalit, valittiin pääministeri. Käytettiin noin 3 miljardia euroa tämän kurjistetun kansan auttamiseksi.

Kuitenkin todettavissa on vuonna 2016, että maa on edelleen todella korruptoitunut hallinnoltaan ja sen 15 miljoonasta asukkaasta noin 11 miljoona elävät Maailmanpankin mukaan köyhyydessä. Vesijohtovettä ei ole tarjolla noin 80 prosentilla maan kansalaisista. Etenkin maaseudun väestöstä käyttää ravintonaan pääasiassa vain riisiä. YK:n 1990-luvulla toteutunut noin 3 miljardin dollarin investointien panos ei taida näkyä aivan toivotulla tavalla Kambodzassa, väittää kirjan kirjoittanut Brinkley.

Näin ollen. Köyhyys voi olla rakenteellinen ongelma siten, että valtio ”unohtaa” tai ei halua panostaa sen ehkäisemiseen, jos ulkoapäin on tarjolla ”riittävästi” panostusta ja apua. Tällöin on aina vedottavissa siihen, että vaikkapa katulasten määrä on niin suuri, ettei kaikkia ole mitenkään mahdollista auttaa. Kambodzassa toimii lukuisia järjestöjä ja kirkollisia (?) auttamistahoja, joiden tavoitteena on uskoakseni tehdä hyvää tälle ruhjotulle kansalle. Toivon mukaan se ei kuitenkaan aiheuta sitä, että korruptiostaan tunnettu hallituspuolue Cambodian People’s Party jättää hommansa hoitamatta. Olen jutellut Kambodzan reissuni aikana kahden tuktuk-kuskin ja erään paikallisen opettajan kanssa ravintolassa ohimennen. Kukaan heistä ei tunnustanut luottavansa hallitukseen juurikaan, vaan pikemminkin kertoivat rehottavasta korruptiosta ja siitä, miten hallituksen jäsenet perheineen elävät leveästi ja rikkaasti. Huoh, ajattelen. Miten näitä asioita muutetaan? Miten niihin vaikutetaan muuten kuin kovettamalla itsensä?