Safari kusisimua = Jännittävä matka
Huhhuh,
elämäni yksi jännittävimmistä ja kypsyttävistä kokemuksista on nyt kirjattu
elämänkokemusten lokiin: yöpyminen paikallisen vietnamilaisperheen luona :)
Oikeastaan yöpyminen sinänsä ei ollut mitenkään jännää mutta matka sinne oli.
Hypäsimme kaikki pois turistibussissa Can Thonissa etukäteen varatun hotellin
edustalla. Minulla ei ollut enää lippua eli mitään kuittia varauksestani, sillä
opas oli keränyt ne talteen jo edellisessä bussissa. Menin sitten hotellin respaan vähän kyselemään,
että what's the delio? Respasetä tarjosi hotellihuonetta, mihin sanoin etten
ole varannut sellaista. Hetken kuluttua respasetä viittoi minut noin
60-vuotiaan papan puheille. Pappa ei englantia taitanut mutta osoitti
skootteriaan. Hetken siinä kyselin respasta, että tuoko hän minut takaisin
aamulla, kun jatkamme matkaa. "Yes, yes" ja hymyjen vaihtelua, eikä
aikaakaan kun istuin papan kyydissä skootterissa.
Ensin
fiilis oli ihan hyvä: jee, olenpa rohkea ja onnekas, kun pääsen yöpymään
paikallisen perheen luo ja vieläpä matkaesitteen mukaan illalliselle heidän
kanssaan. Vartin ajomatkan aikana, kun erkanimme kaupungin keskustasta kohti
pienempiä ja pimeämpiä teitä alkoi olo muuttua ahdistavan epäluuloiseksi. Kun
lopulta pientä palmujen ja banaanipuiden reunustamaa hiekkatietä ajoimme vain pappa
ja minä, oli varma, että nyt jos joskus minut ryöstetään. Ahdistuksen
syventyessä kelasin mielessäni reittiä, jota pitkin olimme tulleet, koitin
muistaa jonkun tutun maamerkin, jonne voisin etsiytyä ja soittaa ainoaan
numeroon, jonka muistan: äiti. Lisäksi olin valmis antamaan kaiken käteiseni
(vajaa 100 €) ja pankkikortin tunnuslukuineen, jos vaan saan pitää henkeni.
Huoh.
Absurdi
ahdistus hälveni pian parin minuutin kuluttua, kun saavuimme papan kotipihaan.
Yöpaikka oli löytynyt! Siellä minua odotti papan vaimo, joka alkoi heti lappaa
eteeni ruokaa: salaattia, kaalia, nuudelia, riisiä ja kalaa, jotka käärittiin paikalliseen
tapaan riisipaperiin torillanomaisesti. Kas näin:
Paikalla oli myös perheen poika, joka
osasi jonkin verran englantia. Small-talkasimme hetken ruoan ja oluen äärellä,
tunnelma oli kaikkea muuta kuin turvaton. Myöhemmin paikalle saapui myös
perheen tytär tyttärensä kanssa. Yhteinen kieli elekielen lisäksi oli taas
hakusessa mutta sain elehdittyä, että ruoka on hyvää ja kysyttyä, että oliko
nainen tytön äiti. Oli. Lopulta sain 11-vuotiaalta Vy-tytöltä tällaisen
piirroksen <3
Ruokailun
päätteeksi pääsin nukkumaan ei-kovinkaan erityisesti varusteltuun mutta
hauskaan huoneeseeni. Sängy oli kova ja leveä, lattia kauniisti laatoitettu.
Uni tuli pian eikä tavaran tavaraa kadonnut yön aikana hulppeasta huoneestani:
Mitä
tästä opimme? Yksi: Jos hyppäät skootterimiehen kyytiin, niin muista painaa
mieleen se paikka, josta kyytiin hyppäsit. Kaksi: Ei välttämättä kannata hypätä
kenen tahansa skootterimiehen kyytiin :D Kolme: Kannattaa pohtia sitä, miksi
kannat päässäsi huonointa mahdollista ennustetta tulevasta ja epäilyksiä muista
ihmisistä. Mulla ei ollut mitään todistetta siitä, että minulle kävisi jotenkin
huonosti tai mitään syytä epäillä tuota pappaa mistään. Silti tein niin - miksi
ihmeessä? Uskon, että syynä on ihmisten tai turistien tai vain minun itseni
luontainen tapa olla peloissaan tuntemattomasta. Pelko ja ennakkoluulot
kumpuavat tietämättömyydestä ja tiedon puutetta korvaavista mielikuvista.
Pyrimme ehkäpä suojelemaan itseämme valmistautumalla pahimpaan? Mutta viekö se
jotain pois mahdollisuudesta saada paljon hyvää? Olen aina ajatellut, että
maailmassa ihmisen pahin vihollinen voi olla toinen ihminen, eikä samalla
julmalla ja pettävällä tavalla luonto. Nyt olen myös sitä mieltä, että ihmisen
pahin vihollinen on ihminen itse, etenkin jos oman itsen heikkoja kohtia,
ahdasmielisyyksiä ja elämän lokikirjan rutattuja sivuja ei tule koskaan
reflektoitua ehjiksi.
Itse
ainakin sain tällä reissulla paljon sisältöä elämäni lokikirjaan. Jotain sellaista,
mitä sitten vanhana muistelen, jos muistan ;)
